Kauniilla kuutamolla
pieni hopeinen neitokulkee hangella.
Metsä on öinen ja jäinen,
tuuli puhaltaa niin hyinen,
pienellä neidolla vain
ohut vaaleansininen
silkkipuku yllään,
se liehuu tuulessa.
Hopeiset hiukset tuulessa hulmuten,
timantit sadat hiuksissaan välkkyen,
helmoissaan upea lumikidepitsi hohtaa,
kuun neito hopeinen, taianomainen.
Tulethan yksin,
öiseen hyiseen kuutamometsään,
sen hopeanhohtoon, lumoon
tuota neitoa hangille tapaamaan.
Paljain jaloin, paljain varpain,
pakkaslumi varpaissa kirveltäen,
löydät aarteen
sydämessäsi, sisimmässäsi,
säihkyvänä kuin jäinen kuun timantti.
Runotalo
Ihastuttava runo ja kuva myös. Kyllä talvikin inspiroi!
VastaaPoistaKuin laulu...
VastaaPoistaRuno kuin uni, kaunis mielikuva muodostuu tätä lukiessa.
VastaaPoistaIhana kaunis runo:)
VastaaPoistaMinäkin kuulen tämän lauluna....Ja mikä kuva!
VastaaPoistaKiitos ystäväiset kommenteista. Alkuperäisen Kuun neidon olen kirjoittanut jo 2004 ja olen kokeillut hyräillä siihen sävelmää itsekin, ehkä siitä tosiaan pitäisikin tehdä laulu :)
VastaaPoistaHei Sari!
VastaaPoistaBlogissani on sinulle haaste:)
Ja niinhän siellä olikin - kiitos Hippityttö!
VastaaPoistaTämä on valtavan kaunis, näin runon lukiessani kuvina mielessäni. Niistä saisi oikein kauniita tauluja :) Hyvää loppuviikkoa sinulle Sari :)
VastaaPoistaValokki, ensin laulu ja sitten myös taulu, tämähän on inspiroivaa. Uskon, että juuri sinä näet paljonkin kauniina kuvina mielessäsi, kun ajattelen sinun kirjoittamiasi tekstejä. Toivon myös sinulle oikein hyvää tulevaa viikonloppua, kohtahan se on jo taas perjantai :)
VastaaPoista