.

Mukava, että poikkesit tänne: Olet nyt Runotalon vanhassa blogissa, jossa on tarinaa vuosilta 2009 - 2017. Voimarunot jatkuvat Runotalon uusilla nettisivuilla ♥ klikkaa tästäRunopolkujen lakaisuterveisin Runotalon Sari

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Arvonta jatkuu: Tässä selventävä kuva palkinnosta

Kuvassa arvonnan palkinnoista Hiljaisuuden kortit. Nämä ovat tarkoitettu omiin meditointihetkiin tai niitä voi käyttää vaikkapa pakettikortteina tai yllättämään ystäviä. Laitan kuvan tänne, kun huomasin, että useimmille minun arvontapalkintoni taitavatkin olla aika outoja ;)

Edelleen voi arvontaan osallistua joko kommentoimalla tähän tai edelliseen arvontaviestiini.


torstai 29. heinäkuuta 2010

Arvonta - tänään juhlapäivä!

 
Tasan vuosi sitten aloitin Runotalon blogin. Tarkoitukseni oli kertoa runotalon purkamisesta ja projektini edistymisestä. Keksin, että voisin liittää runojani purkukuvien yhteyteen. Purkutöiden välissä oli lepopäiviä ja silloin kuvasin puutarhassani. Purkutyöt loppuivat ja huomasin yhä kirjoittavani blogia: sisältönä olivat runot ja luontokuvat. Päivittäiset viestit kävivät työläiksi ja silloin päätin, että kerta viikossa on riittävästi, sillä haluan nauttia siitä mitä teen. Kumma kyllä, nykyään minulla on neljä blogia. Tämä bloggaus on tullut vuoden aikana tärkeäksi osaksi elämääni. En haluaisi elää ilman blogimaailmaa ja sen ihmisiä. Kiitos, että olette olemassa.

Haluan järjestää arvonnan tämän päivän kunniaksi. Arvon 3 palkintoa: kolme voittajaa voivat itse valita ottavatko nettiaarrekarttakurssin vai hiljaisuuden kortit. Jos nämä palkinnot eivät ole sinulle tuttuja niin löydät lisätietoja klikkaamalla linkkejä.

Arvontaan voi osallistua jättämällä tähän viestiin kommentin. Arvonnan linkittävät saavat yhden extra-arvan eli mainitse kommentissa, jos linkität. Jos olet anonyymi, niin jätä oma nimimerkkisi. Arvonta päättyy 13.8.2010 ja julkistan voittajat täällä 14.8.2010.


sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Siniset lähes lumenvalkoiset lentävät hevoset


Muulien jono etenee tiellä hitaasti.
Toisaalla vaeltavat siniset
lähes lumenvalkoiset lentävät hevoset.
Katsot ja mietit, mikä on eroavaisuus
noiden olentojen välillä?
Runotalo





Missä on minun kultainen aurinkoni,
missä on minun hopeinen planeettani,
missä minä olen kotonani niin,
 että tunnen olevani turvassa ja tasapainossa?
Minne minun on kuljettava,
että löydän todellisen rauhani?

Itseeni.

Minä olen minun aurinkoni, minun planeettani.
Maailmankaikkeuden keskipiste
voi olla minussa itsessäni,
kun pysähdyn ja olen ihan hiljaa tässä.
Runotalo



Auringon säteissä on iloa
tuhansina pieninä hiukkasina.
Avaan käteni vastaanottamaan
tuon ilon, annan sen imeytyä itseeni
ja lopulta olen täynnä.

Aion hehkua, hehkua,
säteillä, säteillä
auringon voimaa ympärilleni.
Runotalo


Suopayrtin tuoksu tuo mieleeni lämpimän muiston. Sylini on täynnä noita tuoksuvia kukkia ja tuoksu huumaa voimallaan kiivetessäni rinnettä ylös kesäisessä illassa . Naapurin mummon kukkaset tuoksuivat voimakkaammin kuin nämä mitä minulla nyt on. Johtuukohan lajikkeesta vai muistoni voimasta?

Ensimmäinen runoni on visuaalinen mielikuva, joka johdattaa miettimään, miten paljon oma asenne vaikuttaa siihen miten asiat voivat edetä. Tahdon olla keveästi liitävä lentävä hevonen taivaan sinessä tässä elämässäni.

Toinen teksti on ajatukseni tästä maailmasta. Mielestäni tärkein matka, jonka voi tehdä on matka omaan sisimpään. Uskon, että kaikki vastaukset löytyvät meistä itsestämme.

Kolmanneksi valitsin runon, jossa on muistutus siitä miten hyvä voi kiertää ihmiseltä ihmiselle. Voimme joko valaista tilan johon astumme tai sitten pimentää sen. Yritän säteillä valoisia ajatuksia ympärilleni, yritän muistaa luottaa ihmisiin, joita tapaan. Uskon, että hyvä luo hyvää.

Taas on uusi viikko edessä. Se odottaa valmiina ja puhtoisena. Siihen voi kirjoittaa ja maalata jokainen mitä itse tahtoo. Minä tahdon valoa, kauneutta ja rauhaa. Toivon sitä sydämestäni myös teidän kaikkien tulevaan viikkoon.


sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Aistien availua kesän sylissä


Hiljaisuudessa on monta sanaa;
sanomatonta, kuulumatonta.
Hiljaisuudessa on ajatuksia;
tulevia, meneviä.

Otan niistä yhden kiinni;
se pyristelee etusormieni välissä
kuin loukkuun joutunut yöperhonen.
Lopulta kun se rauhoittuu, huomaan,
miten kaunis se sittenkin on.
Runotalo



Nauraessani pimeään yöhön
siirryn hitaasti syrjemmälle
muuttuen sivustakatsojaksi.

Siirrän valkeaa kuuta vähän vasemmalle
ja otan auringon hetkeksi kädelleni.
Siinä ne ovat kumpainenkin
niin minun ominani
täynnä mahdollisuuksia, täynnä valintoja.

Päätän ottaa molemmat
- sittenkin.
Runotalo



Suru koskettaa,
se tahtoo pitää minua kämmenellään.
Ottaa ja syleillä minua,
pitää tukevasti otteessaan,
halata kuin vanhaa puuta,
kauan sitten kadonnutta ystävää.

Minä en tahtonut halata takaisin
- aluksi.
Sitten ymmärsin,
että on parempi niin.

Halatessani surua lujasti takaisin,
tunsin sen voiman
ja aloimme sulaa yhdeksi.
Sitten minä nauroin,
nauroin läkähtyäkseni,
niin paljon, että lopulta itkin.

Sydämeni tyhjeni.
Nyt siellä on tilaa.
Runotalo


 
Toisinaan kesäinen päivä muuttuu loputtoman tuntuiseksi. Tarkoitan hyvällä tavalla. Hetket soljuvat eteenpäin ja unohdan tulevasta huolehtimisen. Tänään on huoleton olo ja olen kiitollinen, että minulla on nyt tämä rauhaisa olo.

Puutarhassa esittäytyy kauneimmillaan keltasormustinkukka. Osa kukista on jo pudonnut maahan, toisten vasta ollessa nupuillaan.

Runo, jonka valitsin ensimmäiseksi, pohtii lempiaihettani. Hiljaisuus on minulle yhä arvoitus. Olen varma, että se kätkee sisäänsä jotain suurta ja erityistä. Ehkä ajan merkityksen ymmärtäminen on kätketty hiljaisuuteen. Etsin ja tutkin hiljaisuutta, että oppisin ymmärtämään itseäni paremmin. Kauneuden ja syvän liikutuksen sekä ilon kokeminen on mahdollista hiljaisuudessa.

Toinen runoni kertoo maailman taianomaisuudesta. Yhä enemmän tunnen, että kaikki ei ole nähtävissä silmin, kuultavissa korvin tai tunnettavissa ihollamme. Minulla on aistittavaa paljon enemmän, jos avaan kaikki aistini käyttöön vilpittömin mielin. Voin nähdä, kuulla ja tuntea sydämelläni paljon vahvemmin. Tämä runoni on lähtöisin unien maailmasta, jossa kaikki on mahdollista. Vertauskuvallisesti runoni kannustaa minua rohkeuteen, uskomaan itseeni ja mahdollisuuksiini.

Kolmas runo kertoo tekemästäni surutyöstä. Isoimmat suruni kulkevat mukanani aina, mutta voin hyväksyä ne osaksi itseäni ja omaa kasvuani. Silloin ne eivät enää satuta pahasti vaan auttavat minua olemaan vahvempi tässä maailmassa. Suru on antanut minulle herkkyyttä, avannut aistejani hyvällä tavalla.

Aivan ihanaa on, että näitä valoisia viikkoja riittää edelleen. Kesä tuntuu niin hyvältä kaikille aisteille. Silmille, korville, nenälle, makunystyröille ja iholle. Avataan kaikki aistimme tuntemaan ja kokemaan täydesti. Olette ihastuttavan ihmeellisiä jokainen, varmasti tiesittekin jo sen.
Sydämellistä ja elämyksellistä viikkoa!




sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Jokainen hetki on timantti





Aivan metsän keskellä on kaunis pieni lähde. 
Lähde kimaltaa hiljaisuudessa.
Kun katson lähteeseen voin nähdä satoja timantteja,
joista jokainen kuvastaa minulle elämäni hetkiä; niitä parhaita.

Otan kämmenelleni vettä,
näen siinä yhden timantin, joka alkaa loistaa auringossa.
Se loistaa yhä syvemmin, yhä selvemmin.
Mitä tarkemmin sitä katson, mitä kauemmin keskityn siihen,
sitä kauniimmaksi se muuttuu, huomaan uusia yksityiskohtia; liikuttavia.

Tuo timantti on tämä hetki minun elämässäni,
ainutlaatuinen, ainutkertainen kaunis timantti.
- Olen timanttilähteellä.
Runotalo
  


Heiluessani heinikossa olen vapaa.
Huojuessani tuulessa olen vahva.
Seisoessani järkähtämättömästi
paikoillani - olen heikoimmillani.
Runotalo



Kiharaisina kulkevat eloni päivät,
kompastelen mutkissa toisinaan.
Joskus kiidän suorilla täyttä laukkaa hymyten.
Haluan eteenpäin niin nopeasti,
etten ehdi katsella maisemia, jotka vain vilahtavat ohi.
Yritän hidastaa ja katsoa mitä matkani varrella on.
Kenties löydän tarkoitukseni ennen matkani päättymistä.
Runotalo

 


Isotähtiputki tahtoi tänne jo viikko sitten, mutta olipa hyvä, että se sai odottaa. Vasta nyt sen kukat ovat kauneimmillaan. Tänään puutarhassani tapahtui pieni ihme. Kuljin aamukierroksellani hiekkakäytävää ja mutkassa tapasin luikertamassa vaskitsan. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun sellaisen tapasin. Mieleni täyttyy aina kiitollisuudella näistä pienistä ihmeistä. Oikeastaan olen salaa toivonut, että joskus kohtaisin vaskitsan.

Ensimmäinen runoni syntyi unesta, jonka näin jokin aika sitten. Aamulla kun heräsin muistin vain timanttilähteen. Sitten jo kirjoitin runoa aiheesta. Muistaisinpa joka hetki olla kiitollinen arvokkaista elämäni timanttihetkistä - voi, niitä on todellakin niin paljon.

Toinen lyhyt runoelma on minulle viesti siitä, että on parasta antaa virran viedä elämässä. On parempi, että en taistele vastaan silloin kun asiat rullaavat johonkin suuntaan. Luotan elämän tarkoituksellisuuteen. Ainakin opittavaa minulla aina riittää ja moni polultani poikkeama onkin ollut juuri oppimista varten. Nykyisin olen jo siis hieman joustavampi.

Kolmannessa ajatelmassa tunnen surua elämän lyhytaikaisuudesta. Miten nopeasti kaikki voikaan olla ohi. Kunpa osaisin nauttia joka hetkestä. Hengittää syvään, kokea ja tuntea rohkeasti niin ilon kuin surunkin. Ehkä tahdon nauraa ja iloita yhtä paljon kuin olen itkenyt ja tuntenut tuskaa. Tiedän, ettei elämässäni ole vain toista puolta, sen on sisällettävä kumpainenkin.

Kaiken tämän vihreyden ja kesän lämmön keskellä on hyvä jatkaa kasvuaan. Tarkkailla omaa sisintään ja oppia rakastamaan itseään entistä täydemmin, että voisi rakastaa kaikkea ympärillään. Lämpimiä kesäpäiviä kaikille.


sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Katselen maailmaa kuunsirpiltä


Koiperhonen oli päättänyt vaeltaa kauas,
sen kauniit siivet lepattivat
öisen kuutamon loisteessa.
Metsä oli hiljainen,
se oli aivan yksin.
Riemun tunne täytti
pienen perhosen sydämen.
Runotalo


Pyrkiessäni eteenpäin elämässäni
löydän paljon valoa ja iloa.
Tieni on loistava ja puhtoinen,
kuljen kuin kulkueessa
iloisesti hypähdellen.
- Ei, en minä ole yksin.
En todellakaan.
Runotalo


Kuun sirpillä istun ja uneksin,
katselen maailmaa, sen ihmisiä.
Näen kaiken kerralla
ja on paljon helpompi ymmärtää
miksi kaikki tapahtuu.
Runotalo

 

Puutarhassani olevat harjaneilikat olen kasvattanut muutama vuosi sitten siemenistä. Siemenpussin päällä olevassa kuvassa oli värikkäitä neilikoita, mutta ilokseni olen saanut paljon valkoisia yksilöitä. Kukinta on juuri alkamassa.

Ensimmäinen runoni pienestä koiperhosesta kertoo yksinolemisen tärkeydestä. Tarvitsen itselleni aikoja, jolloin voin hiljaisuudessa kuulla oman ääneni. En tarkoita ääneen puhumista, vaan oman sisäisen ääneni tunnistamista. Metsän tai puutarhan hiljaisuudessa tunnen pääseväni lähemmäksi itseäni. On mahtavaa, kun löydän tasapainon, jossa kaikki on hyvin. Silloin olen kotona omassa itsessäni, kokonaan. Siitä syntyy riemun tunne sydämessäni, kun tunnistan itseni. Sillä hetkellä tiedän pienen hetken kuka oikeasti olen.

Toisen mietelmäni tunnelmissa olen ollut useasti viime aikoina. Tunnen vahvasti, etten ole yksin. Haluan jättää tämän tekstin tulkinnan avoimeksi niin, että jokainen voi kokea sen itselle sopivalla tavalla. Tarkoitukseni on viestittää, että koskaan emme ole todella yksin ja hylättyjä, jos vain olemme valmiita ottamaan apua ja tukea vastaan.

Kolmas runo viittaa kevyesti unieni maailmaan ja kokonaisuuden näkemiseen. Näen vain pienen osan elämäni kulusta kerrallaan ja siksi voi olla vaikeata ymmärtää kaiken tarkoitusta. Luotan kaiken tarkoitukseen ja teen samalla parhaani, että kaikki menisi hyvin. Koko maapallon tapahtumia en pysty ymmärtämään, mutta jos olisin kuun sirpillä katselemassa niin ehkäpä ymmärtäisin.

Lämmin sää hellii meitä. On mukavaa kulkea paljain jaloin ja tuntea lämpö iholla. Näistä päivistä voimme kerätä talteen hymyä ja auringon lämpöä. Säilötään aurinkoista mieltä!