Marraskuun voimarunoja & kuvia

6.11.2011 kuunliljoja

I 

Aamupäivän kuulaassa valossa

lepäävät puutarhan kasvit

Kietoutuvia akileijan siemenkotia

Jokainen ruskea käpertyvä lehti on kaunis

Yksinäinen helminukkajäkkärä ei vielä luovuta

Maksaruohon värit tummuvat hitaasti

kukkien kadotessa

Valon kuulaus saa haltioitumaan

Huomaan oksan ja nuput

Olen taidenäyttelyssä

joka vie mukanaan jonnekin kauas

ihmeelliseen maailmaan

Pienet metsät sammalkivillä ihastuttavat minua

Voin vain huokailla

valtavan kauneuden keskellä

Kiitollisuus täyttää mieleni

Mitä syvemmälle uppoudun tähän maailmaan

sitä pidemmälle polku jatkuu

Yhä kauniimmat ja ihmeellisemmät

näkymät avautuvat edessäni

Kaikki muuttuu niin kauniilla tavalla

kuin näytelmä upeassa hohtavassa valossa

Oi kunpa näkisimme itsemmekin

niin kuin näemme luonnon kauneuden

Luopumisen herkkä hetki

kaihoisan hiipuva ja elävä

Iso sormustinkukka on kaatunut maahan

loputkin siemenet varisevat hiekkaan

Hymyillen odotan ensikevään pikkuisia

minulle niin rakkaita

Häivähdys roosaa katseessani

Hän ei luovuta vieläkään

Lumitähtöseni

te olette maailman kirkkaimmat tähdet

tänään

Metsän reunassa kajastaa auringon valo

kirkkaampana

Pienen hetken olen siinä

Valo on toinen todellisuus

6.11.2011 kuukausimansikoita

II

Kauneuden kaipuu 
asuu meissä jokaisessa
ihan kuin pieni timantti.
Se joka uskoo ja uskaltaa
ottaa sen timantin käteensä
puristaa sitä lujasti 
itseään vasten.

Valo valaisee
tie on helpompi kulkea.
Pimeys estää näkemästä kaiken.

6.11.2011 villanukkajäkkäröitä

III

Tämä on kertomus helmestä
Tämä on kertomus kauneuden synnystä

Maailmassa oli yksi hiukkanen
leijuen avaruuden sinessä
sen äärettömillä laitamilla
Hiukkanen hymyili ja oli onnellinen

Kun kuljin ohitseen
en voinut sitä vastustaa
vaan poimin taskuuni
otin lähelle sydäntäni

Päivät kuluivat
vuodetkin
olin unohtanut
tuon uneni
näkyni kaukaisen

Ihmettelin omaa onneani
sydämeni yltäkylläisyyttä hämmästelin
hymyilin päivästä vuodesta toiseen
kuljin niin kevein askelin

Sitten eräänä yönä
kuutamon loistaessa
ikkunan raoista kasvoilleni
minä muistin sen
Hiukkaseni

Olin unohtanut sen
kaikiksi näiksi vuosiksi
löytäisinkö sen yhä
sieltä minne sen laitoin
taskuni pohjalta
läheltä sydäntäni


Riensin katsomaan
jo kaukaa näin
miten se loisti hopeista
kuutamon valoa
hehkui salaista voimaansa

Otin sen käteeni
hämmästykseni oli suuri
kämmenelläni oli pieni
täydellisen pyöreä
hohtavanvalkoinen helmi

En ollut tuntenut tuskaa
en maailman kovuutta
En ollut nähnyt pimeyttä
en tuntenut kylmyyttä ihollani

Poimimani hiukkanen avaruudesta
oli kantanut kaikki tuskani
ollut sydäntäni lähellä
Syntynyt kauniiksi helmeksi

6.11.2011 heiniä koivun juurella

IV

Tanssiessani ruohikossa 
näen linnun siipien liittyvän toisiinsa, 
sen jalkojen kiertyvän kohti kuuta
ja nokan kurkottavan kohti aurinkoa.

Minä vain olen tässä
yhä syvemmällä ja pidemmällä,
ruohikossa, heinänkorren ihossa, 
niin syvällä, etten koskaan
voi ikinä enää unohtaa
sitä tuoksua joka unessani on.

6.11.2011 siemenhahtuvaisia niityllä

V


Piilottaessani hopeisen kuutamon
omaan aarrearkkuuni
itken pienen hetken sen äärellä.
On surullista kätkeä
sellainen kauneus piiloon maailmalta.

Taivutan vielä yhden tähden sakaran
että se mahtuu arkkuun kuutamon seuraksi.

Lähden nopeasti paikalta
sillä en kestä kuulla miten kuutamoinen ja tähdet
valittavat hiljaa pimeydessä arkun uumenissa.

Seuraavana päivänä olen yksin pimeydessäni,
tahdon nähdä valon, en löydä sitä,
olen piilottanut sen itseltäni,
hukannut omasta muististani.

Näyttämöllä on seuraavana aamuna
pakeneva kuu perässään kaikki tähdet.
En edes huomaa niiden olemassaoloa,
olen jäänyt pimeyteeni.

Saapuessani alas luolaani
kurotan varovasti valokatkaisijaa.
Tiedän, että se on entisellä paikallaan,
mutta en tahdo koskea siihen
- pelkään.

Tunnen, että olen tullut likaiseksi,
en tahdo nähdä itseäni,
en sytyttää valoja.
Aion olla pimeässä, se on helpompaa.

Yllättäen minua tuijotetaan ikkunasta,
kuu on palannut takaisin paikalleen,
sen verho maalaa maisemaa hopeiseen utuun,
pienen hetken kuutamon valo sipaisee hiuksiani.

Tunnen vahvistuvani hieman,
otan pienen osan utua kämmenelleni - puhallan.
Utu alkaa liikkua, täyttää luolani seinät, lattian, katon.
En tarvitse valokatkaisijaa - päätän.

Seuraavana aamuna olen yksin keittiössäni,
olen herännyt unesta, se on ollut pitkä,
pidempi kuin osaan aavistaakaan.
Onneksi olen nyt hereillä,
on kuutamo, en pelkää olla tässä.

6.11.2011 kehäkukka sinnittelee

VI

Taikalinnun luolassa
asustaa aurinkoinen,
siellä ei ole pilviä,
ei salamointia, ei ukkosen jylinää.

Taikalinnun ikkunoissa
liehuvat kauniit pitsiverhot
kevyesti tuulessa
aina linnun ollessa kotosalla,
sillä se on avannut kaikki ikkunaluukut,
että valo voisi tulvia ulos ikkunoista;
onhan sillä luolassaan
aurinkoinen sisäpuolella
valaisemassa koko maailmaa.

Taikalintu sulkee ikkunansa öisin,
silloin tulee pimeää,
silloin verhot eivät lepata
ja kynttilä palaa linnun pöydällä
yksinäisellä haalealla liekillä.

Taikalintu ei tahdo
sammuttaa kynttilää,
se ei tahdo nukahtaa,
sillä se on löytänyt
niin paljon itselleen
tästä pimeydestä.

Taikalintu tietää valon taas saapuvan,
se on päättänyt herättää auringon loistamaan
ja avaa kiltisti ikkunat jälleen.

Näin maailman ihmisillä on hyvä olla;
kaikki saavat auringon energiaa ja voimaa.

6.11.2011 marunan hopeaa

VII



Tulevaisuus ihana edessäni
katson eteenpäin.
Olen menossa kohti valoa,
jonka loiste on minulle kultaa. 



Käytin marraskuun 2011 puutarhakuvia, sillä ne ovat kauniimpia kuin ne mitä tänään kuvasin kierroksellani sateessa. Näitä katselemalla ymmärrän miten erilaisia marraskuut voivat olla.