Ritarinkannukset kuun neidon roolissa

Aamun sinisessä hämärässä

saavun oman satumetsäni laitamille

valmis polku odottaa minua

tiedän minne se minut vie

En tahdo hidastella tänään
tänään tahdon kiitää 
vauhdikkaasti eteenpäin
tänään tahdon saavuttaa
saavuttamattoman
nähdä jotain
mitä en ole koskaan 
aikaisemmin havainnut.

Kaunis pieni hopeinen neito

Pienellä neidolla vain

ohut sininen

silkkipuku yllään,

se liehuu tuulessa.

Hopeiset hiukset tuulessa hulmuten,

timantit sadat hiuksissaan välkkyen,

helmoissaan upea kidepitsi hohtaa,

kuun neito hopeinen, taianomainen.

Tulethan yksin,

kuutamometsään,

sen hopeanhohtoon, lumoon

tuota neitoa tapaamaan.

Paljain jaloin, paljain varpain,

löydät aarteen

sydämessäsi, sisimmässäsi, 

säihkyvänä kuin kuun timantti. 

Puutarhassa tapahtuu valtavasti taikajuttuja. Tämäkin ritarinkannus on ollut monta kesää minulla huomaamattomana. En ole tainnut julkaista siitä yhtäkään kuvaa ja silti se on ollut puutarhassa alusta asti eli melkein kymmenen vuotta. En ole pitänyt tämän lajikkeen väristä. Mielestäni se on ollut liian likainen ja synkeä violetti. Viime syksynä kun teimme puutarhatontun kanssa uuden alueen, siirsin tämän ritarinkannuksen uuteen paikkaan. Se ei vielä kuki isosti, mutta tänään löysin mitä kauneimmat kukat. Aurinko valaisi tumman violetin sävyiset kukinnot ja niiden väri oli aivan uudenlainen. Löysin häivähdyksiä ihmeellisen kauniista sinisestä. 

Aikaisempi paikka oli liian varjoisa ja pimeä. Voisiko olla niin, että valossa kaikki on kauniimpaa?

Sininen savu leijailee jossain sieluni syvyyksissä.

En uskalla katsoa.

Sitten katson ja huomaan sen kauneuden.