10 syksyistä voimarunoa & voimakuvaa

I


Aamun valkeudessa,
syksyn alkukirpeydessä
minä olen.

Tuntuu kuin nostaisin
pääni jostain
maan uumenista,
kaivautuisin esiin,
katsoisin maailmaa ensi kerran.

Hei, täältä tullaan,
olen viimeinkin pinnalla,
uskalsin tulla esiin
omana itsenäni.

Hei, minä se olen ollut
koko ajan,
aivan mahtavaa!

II

Aamuisin niityillä on usvaa,
minä kelaan sitä pienelle vyyhdilleni,
että saisin itselleni lämpimän takin
talvea vastaan.

Odotan valoisaa,
odotan pakkastähtiöitä,
odotan luonnon karua kauneutta,
joka vastaisi minulle hiljaa,
kietoisi minut omaan lämpöönsä
josta en tahtoisi lähteä koskaan pois.

III

Kauneus ja keveys
ovat vastassani
heti aamulla herätessäni.

Pieni vaalea
kovin hentoinen
yön perhonen,
tervehtii minua
tahtoo katsoa silmiini
olla läsnä.

Olen hänelle pienen hetken,
pienen hetken me olemme.
Perhonen jatkaa kulkuaan
lepattaa tyynesti
pimeään yöhön
kohti puiden oksia.

Hymyilen sisäisesti
nyt minulla on perhonen
kaunis valkea lepattava perhonen
sisimmässäni.

IV

Riisun hiljaa kaiken pois,
eilisen, tämän päivän, tulevat hetket.
Mitään ei jää lopulta jäljelle,
olen kuin lehdetön puu, lähes oksaton,
silti minun on äärettömän hyvä olla.

Kasvatan juuriani, perustaani,
sitä kautta kurkotan ylemmäs, laajemmalle.
Avaan silmiäni enemmän, enemmän
nähdäkseni oman itseni, kuvajaiseni
maailman peilissä selvemmin.

Tässä minä olen alastomana
aivan kuin tänne saapuessani.
Ei minulla ole mitään
enkä minä mitään tarvitse lisää,
minulla on jo aivan kaikki
tarpeellinen annettuna mukaani.

Alan ymmärtää oman suuruuteni,
oman ihmeellisyyteni.
Minä olen, hengitän.
Minä elän, teen omaa kudelmaani,
joka on tässä nyt.
Vain se on arvokasta ja merkityksellistä.

V

Niin on päiväni hiljainen
täynnä pieniä hetkiä onnen.
En ole siitä kiitollinen
jos olen hiljaisuudessa
koko elämäni.

Välillä on oltava tuulta ja myrskyä,
sillä muuten en voi hiljaisuutta ymmärtää,
arvostaa sen karua kauneutta,
joka ei ole runsautta ensi katsomalla.

Ollessani tarpeeksi kärsivällinen
hiljaisuus alkaa avautua minulle,
avaa eteeni uuden maailman,
jonka elävyys ja huuma ovat minulle
jopa liian paljon kerralla.

Otan pieniä annoksia tänään,
että en humallu hiljaisuudesta.

VI

Pieni hiirulainen
arkisissa askareissaan
kipittää kiveltä kivelle
saapuen pellon laitaan.
Kotinsa on jossain kaukana,
ruokaa on riitettävä talven varalle.

Pieni hiirulainen jatkaa uskollisesti puurtamistaan
kunnes on kerännyt tarpeeksi
kunnes se tietää varmasti
että voi selvitä talven yli ja siitä eteenpäin.

Kerää sinäkin pieniä jyväsiä
yksi kerrallaan
kärsivällisesti hitaasti
välillä kipittäen
pian sinulla on tarpeeksi.

VII

Katolla hiljaista
sade tauonnut
tauon välissä toinen hetki
hetki joka odottaa
totuuden hetki

VIII



Tuulinen pyörre kulkee lävitseni; en ole siinä itse mukana vain minun oma tuulinen olemukseni lähtee tanssiin maan tuulen kanssa. Taivaan tuuli saapuu paikalle ja vesien tuuli on pyörteinä aaltojen harjalla kiitäen. Olen tuulien tanssissa, leikissä niin syvällä niin keskellä kaikkea, että olen mennä riemusta ja voimasta, tahdon tunteesta sekaisin. Voimallinen on tuulen hyväily, sen kosketus katseessa, mielessä; tuuli avaa uusia näkymiä, joita katselen henkeä tänään pidättäen, ihaillen.

IX


Toistan värejä,
joita olen löytänyt luonnossa kulkiessani,
kannan mukanani mustikan sineä,
kanervan kultaista hohtoa,
tunnen luissani
katajanmarjan makuisen tuskan,
silti olen yhtä luuta
kulkiessani tätä metsäpolkua
alaspäin yhä vain alaspäin,
jäädäkseni tänne vielä hetkeksi,
kerätäkseni itseeni tätä metsän hehkua,
että voisin loistaa, että voisin olla
kuin pieni käpy tai kuusen taimi,
ollakseni se mikä olen.

X

Tuuli on puistossa yksinäisenä,
odottaa myrskyä kaverikseen
saadakseen siltä voimaa,
puhaltaakseen yhdessä
niin kuin vain kaksi voivat puhaltaa,
niin että kaikilla olisi enemmän.