.

Mukava, että poikkesit tänne: Olet nyt Runotalon vanhassa blogissa, jossa on tarinaa vuosilta 2009 - 2017. Voimarunot jatkuvat Runotalon uusilla nettisivuilla ♥ klikkaa tästäRunopolkujen lakaisuterveisin Runotalon Sari

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Ilon ja rohkeuden pisaroita hiuksissani


Kirjoitan juurella ison vanhan puun,
tukeva, vahva runkonsa on selkänojani,
tuohensa innoittajani,
lehtensä värisevät
antavat minulle sanansa,
kertovat tarinansa.


Minä itken kirjoittaessani,
en surusta vaan ilosta, liikutuksesta
kuunnellessani kauniita sanoja,
joita puu minulle luovuttaa varastoistaan.


En minä tiennyt, en uskaltanut toivoakaan,
että voisin puun kanssa keskustella tällä tavalla,
että saisin kuulla jotain ihmeellistä.


Kurkotan kohti taivasta
ollakseni läsnä itsessäni,

laitan oksani vasten tuulta
tunteakseni olevani elossa,
hitaasti varistan lehtiäni,
että uudistuisin,
juureni kaivautuvat maahan,
että voisin tuntea
olevani turvassa ja vahva
maailman keskellä,
kuoreni on suoja,
että saisin rauhan.


En pyydä mitään, en odota mitään,
mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt,
en sattumalta tuulen kuljettamana
vaan tarkoituksellisesti,
että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni.


Minä olin hiljaa,
niin hiljaa,
niin pitkään.


Tahdoin syleillä puuta,
sen vanhaa rosoista runkoa
ja se antoi minun tehdä niin.


Olin siinä pitkään hiljaa,
minusta oli hetkeksi tullut puu,
niin luulin,
mutta sitten ymmärsin,
että me olemme samanlaisia,
ihan samanlaisia,
ei meissä ole mitään eroa,
lopulta olemme

samaa maata.
Runotalo




Iloisia, pieniä pisaroita
sataa ylleni taivaasta.
Ne nauravat ympärilläni,
nauran niiden kanssa,
me olemme yhtä,
me olemme samaa perhettä,
samaa maata, samaa sukua.


Tahdon ottaa ne kaikki mukaani,
kantaa selässäni, hiuksissani,
jokaisella solullani
hengittää pisaroiden elinvoiman,
ilon, naurun ja raikkauden.


Olen itsekin
kuin pisarameressä,
ihmismeressä.


Tiedän,
että me olemme samanlaisia
ja kuka tahansa meistä
voi hymyillessään antaa
niin paljon toinen toisellemme.


Miksi en ole pisara,
miksi en nauraisi ja iloitsisi,
jakaisi energiaani ympärilleni.
Runotalo
 

 

Taikalinnun luolassa
asustaa aurinkoinen,
siellä ei ole pilviä,
ei salamointia, ei ukkosen jylinää.


Taikalinnun ikkunoissa
liehuvat kauniit pitsiset verhot
kevyesti tuulessa
aina linnun ollessa kotosalla,
sillä se on avannut kaikki ikkunaluukut,
että valo voisi tulvia ulos ikkunoista.


- Onhan sillä luolassaan
aurinkoinen sisäpuolella
valaisemassa koko maailmaa.


Taikalintu sulkee ikkunansa öisin,
silloin tulee pimeää,
silloin verhot eivät lepata
ja kynttilä palaa linnun pöydällä
yksinäisellä haalealla liekillä.


Lintu ei tahdo
sammuttaa kynttilää,
se ei tahdo nukahtaa,
sillä se on löytänyt
niin paljon itselleen
tästä pimeydestä.


Se tietää valonkin taas saapuvan,
se on päättänyt herättää auringon loistamaan,
avaa kiltisti ikkunat jälleen.

Näin maailman ihmisillä on hyvä olla
ja kaikki saavat auringon energiaa ja voimaa.
Runotalo


Kuunliljojen lehdet ovat muuttuneet kauniin keltaisiksi. Ne näyttävät siveltimellä maalatuilta taideteoksilta. Ihailen niitä hetkisen.

Viime aikoina olen kirjoittanut usein runojani aamuvarhaisella vielä vähän unimaailman syrjästä kiinni pitäen. Silloin ulkona on sysipimeää ja kaikkialla on hiljaista. Aamun hetkinä olen huomannut olevani onnellinen. Aika pysähtyy.

Etsin maailmasta isompia merkityksiä. Tahdon nähdä selkeämmin ja ymmärtää asiat hyväksymällä niiden olemuksen, kysymättä sen enempää. Kaikki on hyvin, niin tahdon ajatella hetkestä toiseen.

Runotalolleni olen yhä edelleen etsinyt sopivaa paikkaa. On hetkiä, jolloin tunnen olevani oikeassa paikassa ja sitten taas kadotan tuon tunteen, varmuuden. Ymmärrän, että ei ole olemassa vain yhtä oikeaa paikkaa talolleni vaan vaihtoehtoja on useita. Maailmankaikkeus järjestää niitä tällä hetkellä eteeni runsaasti, minun tehtäväkseni jää valinnan tekeminen. Sitä ei voi kukaan toinen tehdä puolestani.

Tämä sama kuvio pätee elämässä muutenkin, on vain kerättävä rohkeutta päättää ja tehdä ratkaisunsa. Mitä tahansa teenkin niin se on oikein. Mutta jos en tee mitään niin mitään ei voi myöskään tapahtua, milloinkaan. Jään ikuisesti kyselemään, entä jos? Aion päättää. Ihan pian.

Toivon meille kaikille rohkeutta tähän tulevaan viikkoon. Rohkeutta ja voimaa, vahvuutta kuunnella oman sydämen ääntä.

Hymyillen!

11 kommenttia:

  1. Kiitos, rohkeutta riittää kera näiden uskomattomien kuunliljojen lehtien.

    En kyynelehtinyt ennen...vain harvoin, kun oli kaunis musiikki tai joku leffa...äsken kyynelehdin jo Romanoveja ja Mannerheimia...mennyttä maailmaa. Tuleeko meistä loppujen lopuksi porukolleja;-)

    Mukavaa ensi viikkoa, Sari♥

    VastaaPoista
  2. Kiitos kauniista runoista ja kuvista. Päätöksenteko on välillä vaikeaa, vaikka kyseessä olisi mukava asia:)))

    VastaaPoista
  3. Ilon ja rohkeuden pisarat kimpoilivat tänne asti, valtoimenaan. Tekstisi toi jälleen, riemun ja hyvänolon läikähdyksen mieleen ja koko kehoon. Kiitos kauniista ajatuksista ja runoista. Valintojen tekeminen on yllättävän vaikeaa, ainakin minulle. Vaikka tietäisimme mitkä olisivat oikeita valintoja. Useimmat valinnat, vaativat luopumista, jota usein pelkäämme turhaan. Onnellista ja iloista viikkoa sinulle Sari!

    VastaaPoista
  4. Ihanaa että on ihmisiä jotka ovat taikalintusia ja lähettävät iloa ja valoa kanssakulkijoilleen ihmismeressä. Kiitos lintunen. Minä myös pidän aamurunoiluista, joskin unta rakastavana ja tarvitsevana pitää usein ottaa tirsat runoilun päälle että jaksaa :) Ne hetket kun aurinko nousee ovat taikaa.

    VastaaPoista
  5. Kauniita sanoja kuin luonto puhuisi. Voi kun itse voisi joskus olla vanha puu. Voisi kertoa mitä kaikkea se olisikaan nähnyt ja kuullut elämänsä varrella.
    Kaunista syysviikkoa sinulle Sari.
    Kaisa

    VastaaPoista
  6. Leena Lumi, porukolleja tai ei, mutta on hyvä kun on herkkyyttä ja tunnetta milloin mistäkin :)

    Seija, niinpä ja se mukavakin asia voi olla jotensakin pelottavaa...

    Valokki niin oikeassa olet, turhaa on pelko!

    Valoru, minäkin ottaisin ne tirsat päälle, mutta onneksi lähden yleensä ajelemaan työpaikalleni, joten pysyn hereillä, kun ei ole vaihtoehtoa. Kivasti analysoit taikalintusen :)

    Kaisa, olen aika varma että puiden ajatukset voi kuulla, kun on hiljaa juurella ja luottaa siihen mitä kuulee ja tuntee tuolla hetkellä.

    Kiitos teille jokaiselle kommentoinnista. Näitä on aina niin kiva saada ja lukea :)

    VastaaPoista
  7. Huomaan että itsekin kaipaan usein hiljaisuutta. Kun töissä on aina meteliä, kotona vielä enemmänkin sitä meteliä...(onneksi murrosikäiset saivat hommattua treenikämpän, ei hevi enää jytise yläkerrassa!:))
    Niin, sitä nauttii ihan erilailla yksinolosta, tai vaikka pyörälenkillä kun kuulee puun lehtien huminan tuulessa. Kiitos kauniista runoistasi ja iloa loppuviikollesi:)

    VastaaPoista
  8. Kiitos taas runistasi.
    Itse olen isojen päätöksien edessä...
    pitäisi vain osata kuunnella itseään ja tehdä päätös... mutta miksi se on aina joskus niin vaikeaa. Tätä miettiessäni olen tajunnut, että mehän pelkäämme muutosta... näin ei saisi olla pitäisi tarttua hetkeen ja elää....
    tässä ja nyt..
    Lämmöllä Jaana

    VastaaPoista
  9. Keijukainen, kävelin tänään puoli tuntia ja jo se aika ulkona sateessa auttoi minua selkeyttämään ajatuksia ja antoi hyvän olon. Hiekan rapina jalkojen alla, tuulen ja sateen äänet, oma hengitys - niin yksinkertaiset ovat ainekset hyvää oloon. Kiitos sinulle!

    Jaana, muutos on tosiaan pelottava, mutta en ihan ymmärrä miksi niin on? Varsinkin jos sisimmässään tuntee, että kaipaa muutosta ihan oikeasti...ehkä me teemme tarvittavat asiat kun vain olemme valmiita. Olisimmeko kuin puun hedelmät, että on oltava kypsä irrottautumaan vanhasta. Rohkeudesta tulee kyllä yleensä hurjan hyvä olo! Lämpimin ajatuksin ja rohkeuden toivotuksin täältä metsän keskeltä takkatulen loisteesta :)

    VastaaPoista