Piilottaessani hopeisen kuutamon
omaan aarrearkkuuni
itken pienen hetken sen äärellä.
On surullista kätkeä
sellainen kauneus piiloon maailmalta.
Taivutan vielä yhden tähden sakaran
että se mahtuu arkkuun kuutamon seuraksi.
Lähden nopeasti paikalta
sillä en kestä kuulla miten kuutamoinen ja tähdet
valittavat hiljaa pimeydessä arkun uumenissa.
Seuraavana päivänä olen yksin pimeydessäni,
tahdon nähdä valon, en löydä sitä,
olen piilottanut sen itseltäni,
hukannut omasta muististani.
Näyttämöllä on seuraavana aamuna
pakeneva kuu perässään kaikki tähdet.
En edes huomaa niiden olemassaoloa,
olen jäänyt pimeyteeni.
Saapuessani alas luolaani
kurotan varovasti valokatkaisijaa.
Tiedän, että se on entisellä paikallaan,
mutta en tahdo koskea siihen
- pelkään.
Tunnen, että olen tullut likaiseksi,
en tahdo nähdä itseäni,
en sytyttää valoja.
Aion olla pimeässä, se on helpompaa.
Yllättäen minua tuijotetaan ikkunasta,
kuu on palannut takaisin paikalleen,
sen verho maalaa maisemaa hopeiseen utuun,
pienen hetken kuutamon valo sipaisee hiuksiani.
Tunnen vahvistuvani hieman,
otan pienen osan utua kämmenelleni - puhallan.
Utu alkaa liikkua, täyttää luolani seinät, lattian, katon.
En tarvitse valokatkaisijaa - päätän.
Seuraavana aamuna olen yksin keittiössäni,
olen herännyt unesta, se on ollut pitkä,
pidempi kuin osaan aavistaakaan.
Onneksi olen nyt hereillä,
on kuutamo, en pelkää olla tässä.
Kirjoitin syksyllä 2012 kirjoittamiani runojani Runo sivulle. Tämä Kuutamoinen ja tähdet on yksi syksyn runoista. Luodessani tätä runoa luulin osien olevan erillisiä pikkurunoja, mutta myöhemmin huomasin, että nämä kaikki kuuluvat samaan runoon. Tästä tulikin pitkä runo. Oikeastaan tämä on kertomus.
Runo sivulla on nyt monta uutta voimarunoa. Lisään uusimmat aina ylimmäiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti