.

Olet sydämellisesti tervetullut Runotalon uuteen blogiin ja Voimakorttikauppaan ♥ klikkaa tästä ♥ Iloisin terveisin Sari

tiistai 10. joulukuuta 2013

Erilaisuudesta, sairastamisesta ja kirjoittamisesta


JOULUKUU 2010, 2011 & 2012
tai sitten jotain aivan muuta asiaa



Poimin kollaasiin joulukuun kuvia vuosilta 2010, 2011 ja 2012. Kaikki kuvat ovat otettu hieman ennen joulukuun puoliväliä. Aika samanlaisia ovat tunnelmat. 2010 on ollut aurinkoista ja todella kylmää. Lunta on paljon kuten täällä missä asun usein on. Tuleekohan nyt se ennusteessa ollut lämmin sää ja katoaakohan jouluinen maisema? Pariin viikkoon en ole kuvannut puutarhassa niskakipujen vuoksi. Harmi, sillä ikkunasta näen kauniit lumiset puiden oksat. Täällä on todella paljon lunta.

Kirjoittelen tässä sohvalla, joka on nykyisin päämajani. Niskan saan hyvin tuettua harmaalla villaisella lammas niskatyynyllä. Miniläppäriäni on helppo käyttää tässä makuuasennossa. On aivan naurettavaa, että teen työni tällaisella koneella. Valokuvia katsellessa olisi isompi näyttö tarpeen.

Mutta tiedättekös - silloin kun ostin tämän pikkuläppärini - taisi olla 2010 - silittelin silloin uutta konetta hellästi ja totesin, että tällä teen vielä suuria ja tärkeitä asioita Runotalossa, tällä pienellä läppärillä. Paljon olen jo tehnytkin, mutta vielä on tehtävää. Olen vasta astumassa Runotalon kynnykselle. Katselen ihmeissäni ja uteliaan odottavana ympärilleni. 

Miniläppäri on ollut kätevä. Harvoin teen töitä normaalisti pöydän ääressä. Olen yrittänyt opetella sitä. Keittiön pyöreä pöytä on usein vedettynä ikkunan ääreen, sillä minun on nähtävä ulos työskennellessäni. Siinä saatan viihtyä kirjoittamassa. Jos kirjoitan voimakirjettä, istun kiltisti pöydän ääressä. Voimakirjeen kirjoittamiseen tarvitsen oikeanlaisen asenteen. Voimakirje on minulle kunnia-asia. Se on tehtävä erityisellä huolella.



Joulukuun voimakirje on yhä kirjoittamatta. Minun on myönnettävä itselleni, etten pysty sitä nyt kirjoittamaan. Olen huono sairastamaan. En voi millään uskoa, että tämä niskan oikuttelu ei ole tahdonvoimalla korjattavissa. Ajattelen, että jos oikeasti tahdon niin voin vaikka mitä. Että taidan olla vain laiska ja loman tarpeessa. Höh! Kyllä ihminen on hassu. 

Mutta sairaus ei anna vaihtoehtoja, se tuo minut päättäväisesti takaisin tähän sohvalle. Sairaus pakottaa minut ottamaan lääkkeeni - nuo myrkyt joita vastustan periaatteesta. Miksi tämä ei nyt korjaannu nokkosteellä tai hunajalla? Vielä parempaa: Miksi en visualisoi itselleni tervettä niskaa? Voisin tietysti tehdä aarrekartan, joka olisi täynnä hymyileviä, päällään seisovia ja kärrynpyöriä heitteleviä ihmisiä. 

No niin. Outo huumorintajuni, jota useimmat eivät aina ymmärrä. Vai tuntuuko minusta itsestäni vain siltä?

Tuntuuko sinusta koskaan, että sinua ei ymmärretä? Että olisit aivan kuin eri planeetalta kuin muut ihmiset? Tuttu tunne minulle. Pitkään aikaan se ei ole minua enää juurikaan häirinnyt vaan siitä on ollut enemmänkin sisäistä iloa. Sydämessäni kuplii iloisesti kun ymmärrän olevani erilainen yksilö; se mikä minä olen. Ei muiden tarvitse minua ymmärtää - jokaisen täytyy ymmärtää itseään. 

Siinäpä oppimista onkin, ettei välitä siitä mitä muut ajattelevat. No, kyllä minä välitän vielä aika usein muiden ajatuksista - tietenkin. Mutta jotain tässä on mikä olisi hyvä selvittää itselleen. Se voisi olla se, että elää itsensä näköisesti ja vetelee itse naruista, joissa roikkuu - jos siis sattuu olemaan sätkynukke.

Alan huolestua. Otin lääkkeeni ennen kuin aloitin kirjoittamisen ja tuo lääke on kolmiolääke, jota käyttäessä ei siis saa ajaa autoa. Ohjeissa ei huomattu kieltää julkista kirjoittamista. Rennompi kirjoittaja on parempi kirjoittaja? Toivottavasti  en päätä hylätä kokonaan kirjoitustani. Niin käy toisinaan. 


Haluaisin useammin kirjoittaa tällä tavalla:

Aloitin ilman päämäärää ja annoin kirjoittamieni asioiden synnyttää aina seuraavan asian. Aivan kuin keskustelisin kanssasi ja voisin nähdä miten nyökyttelet, hymyilet tai kenties pyörittelet silmiäsi. Hyvän ystävän kanssa keskustellessa saattaa usein päätyä aivan muualle kuin mistä keskusteluun alunperin lähdettiin.

Oikeasti kirjoittaessa pitäisi jo aloittaessa tietää mitä lukija saa mukaansa kun teksti päättyy. Minkä ajatuksen haluaisin sinun tästä löytävän. Voinko päättää sen näin jälkikäteen? 

Olen kohta ihan solmussa tässä itsekin. Mistä lähdin ja minne saavuin? Kenties sain sinut olemaan tässä hetkessä kanssani. Ehkä unohdit hetkeksi kaiken muun. Tämä hetki on tässä yhä vieläkin vaikka lukisit tämän tekstin kymmenen vuoden kuluttua. Aika on ihmeellinen asia.

Jäikö tyhjä olo? Poikkea tästä voimarunolle. Valitsin sivun nro 18.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti