Rauha
Aika. Sitä ei ole. On vain valkoinen lumi, joka peittää alleen kaiken. On vain tämä hetki. Kuljen halki maiseman, joka on kaunein kokemani maisema milloinkaan. Hiljaisuus on syvä, voin tuntea sen kosketuksen ihollani, kasvoillani ja poskillani. Silmäluomillani hiljaisuus painaa raskaana tuntuen silti niin hyvältä. On vain tämä retki tähän ihmeelliseen maahan.
Pysähdyn pellon laitaan. Tunnen miten jokin kutsuu minua. Huomaan pienen ladon. Lähden tarpomaan upottavaan lumeen. Miten hyvältä tuntuukaan säärissäni lumen antama vastus, jalkojeni alla väistyvä lumi. Katsoessani latoa lähempää voin nähdä, miten pakkanen on huurruttanut seinät kauniisti. Ovi on hieman raollaan. Avaan oven ja astun sisään.
On syvä hiljaisuus. Ei ääntäkään. Olen kaiken keskellä. Tunnen tutun tuoksun. En tahdo herätä tästä hetkestä, tahdon jäädä tähän. Löydän rauhan, otan sen sisimpääni ja kannan mukanani kuin pientä lamppua tai soihtua, joka valaisee polkuni missä ikinä kuljenkin.
© Runotalo
© Runotalo
Hiljaisuus
Lähden kylätielle. Ei ole vastaantulijoita, ei ohittajia. Kuljen äänettömyys seuranani. Tie on mutkainen. Luminen valkoinen maisema saa kaiken sekoittumaan. En tiedä missä maisema loppuu. Vaivun omiin ajatuksiini, omaan mieleeni. Uppoudun jonnekin, en kuule, en näe. Lumi narskuu, sen tasainen tahti tuudittaa minua. Tuudittaa kaukaisuuteen, paikkaan jossa minun on hyvä olla. Tunnen että olen itsessäni, todella olen.
Tie kaartuu pehmeästi vanhan aitan luo. Pieni matala ovi on kuin kutsukortti, se pyytää astumaan sisään. Tottelen kutsua, kumarrun ja ylitän korkean kynnyksen. Kävelen vanhat, kuluneet portaat varovasti ylös. Keskellä lattiaa on matala penkki, istun siihen. Suljen silmät ja kuuntelen. Ei ääntäkään. Hiljaisuus on täydellinen. Voin kuulla miten uurteiset lattialankut alkavat kertoa minulle tarinaansa menneisyydestään. Hymyilen, minulla on aikaa olla tässä. Huokaisen syvään, jään kuuntelemaan.
© Runotalo
Lumi
Kuutamo on taivaalla kulkiessani metsäpolkua kotiini. En erota selvästi missä polku kulkee, mutta kuljen huolettomin askelin, sillä rakastan tätä valkoista, hopeisena hehkuvaa maisemaa. Tunnen olevani sadussa, sisällä maailmassa jota ei ole oikeasti olemassa.
Suljen silmät, tunnustelen reittiä vaistoni varassa. Eksyn polun sivuun, uppoan pehmeään lumeen varpujen sekaan. Nauran itselleni liikutukseen saakka.
Aukion reunassa kuu valaisee kirkkaammin. Puiden varjot piirtyvät vahvoina hangelle. Ihan kuin joku pyytäisi tulemaan lähemmäksi. Pyyhkäisen hiussuortuvan silmiltäni ja erotan matalan ladon keskellä peltoa. Tahdon nähdä sen lähempää.
Lato on kaunis valkeassa huurteessa, lumisen katon alla levätessään. Istun kynnykselle. Lato on täynnä kuivia heiniä. Nojaudun hitaasti heinäkasaan, kohta olen selälläni pehmeissä heinissä ja katselen taivaalle. Metsän reunassa puiden huiput hohtavat valkoisena, taivas loistaa sinisenä ja kuu tervehtii minua loistaen. Olen hiljaa, oikaisen jalkani puuterilumeen ja tunnen miten raukeus ja hyvä olo hiipivät olemukseeni. Jään heinien tuoksuun, hiljaisuuteen ja tähän kaiken nielevään valkeuteen.
© Runotalo
*
Nämä joulurauhan voimakortit syntyivät jouluksi 2011. Olen kuvannut maisemat täältä kylältä, jossa asumme. Jos kesällä vierailet Runotalossa, ajellessasi kylätietä kohtaat nämä samat näkymät kesäasussa. Ehkä voisinkin kesällä kuvata samat maisemat uudelleen.
Näitä kuvia ja tekstejä saa vapaasti lainata yksityiskäyttöön kunhan Runotalo on lähteenä mainittu.