Kuljin pitkän matkan,lopulta tulin luo päätepysäkin.Siinä minä olin ja itkin,moni muukin itki samassa paikassa;me olimme nähneet toisissamme itsemme.Runotalo![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3nHByqZLBds4w8AkGjJSufUJjzlbKzZKzb0bz6IHbu8VTXq4PTUN3RaIRtTlj7-B5ZTCGp9OdBgU8UMdw3COuguWRt2tpT3udVXsBIOntDaZrOShdrNcvubibxw07p9ycxvCPiOoSnAM/s320/211109+022.jpg)
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg2xsCMV77-GD_lxlXYuRe24xcgUO0Y-jMbpT3tcuDDUf4dxb9p97Ehtnx2WhFRNB_CUODdFqcBjqYlkDTduiQ__Y3mJmBcFCIFv-pnvmXedvT2swTkRaspEate4FRoTj91-eeSavCvyxc/s320/211109+021.jpg)
Toisinaan joutuu vastakohtaisuuksien karikoihin ponnistelemaan omien ajatustensa kanssa. Silloin on hyvä tietää, että kaikki tunnekuohu on osa ihmisyyttä, osa matkallamme tapahtuvaa kasvua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti