Olen onnellinen siitä että minulla on töissä kiire. En milloinkaan ole joutunut vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kotiin lähtöä. En viihtyisi sellaisessa työssä. Luulen, että tulisin hulluksi.
Kiire on siis hyvä asia, mutta silti pidämme kiirettä usein stressaavana. Niin minäkin ajattelen. Kiire liittyy ajankäyttöömme, asioiden tärkeysjärjestykseen ja tekemättömiin töihin.
Olen huomannut, että työni eivät tekemällä lopu. Eivät ne lopu työmaalla eivätkä kotona. Aina on monta tehtävää jonossa. Entä jos ei olisi? Olisinko sitten onnellinen. Luulen, että masentuisin toimettomuudessani.
Muutan omaa näkökulmaani kiireeseen, vaihdan asennettani tässä tätä kirjoittaessani. Toki olen yrittänyt oppia tätä jo jonkun aikaa. Teen asioita yksi kerrallaan. No, aina se ei onnistu. Sähköposti sanoo pling ja heti olen katsomassa uteliaana uutta viestiä. Sähköpostihan on juuri sitä varten, että voin vastata sitten kun minulla on sopiva hetki. Se hetki voisi olla vaikka vain kahdesti tai kolmesti päivän aikana. Ei siis joka kolmas minuutti, mikä saa kiireen tunnun helposti yltymään.
Kiire on ihana. Siitä voin keskustella asiantuntevasti kenen tahansa kanssa. Voin tuntea olevani kohtalotoverien seurassa. Olemme taistelussa, syvällä juoksuhautojen uumenissa. Nautin. Uhraudun. Ajatukset sinkoilevat ja kirjoitan lisää muistilappuja, niitä keltaisia, joita on jo runsaasti joka puolella liimattuna.
Eniten nautin siitä kun saan jonkun asian tehdyksi. On mahtava tunne, kun saan yliviivata tehdyn työn projektilistasta tai heittää sen keltaisen muistilapun roskikseen. Homma hoidettu ja eikun seuraavan kimppuun. Valitsen vain seuraavaksi tärkeimmän ja näin voin jatkaa ikuisuuksiin. Päivät kuluvat, jopa vuodet ja hommat hoituvat.
Kaikki olisi täydellisen hyvin ellei päähän pälkähtäisi tuon tuostakin kummallisia kysymyksiä. Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä? Alanko toistaa itseäni. Tämäkö on elämän tarkoitus? Ihmisen elämän.
Olen alkanut miettiä suhtautumistani kiireeseen uudelleen. Onhan tämä ihan nurinkurista. Olen päättänyt rakastua kiireeseen. Halata sitä niin lujaa, että se tukehtuu omaan itseensä. Orjuutan kiireen omaan hallintaani enkä anna sen vallata mieltäni. En anna sen syödä iloa päivästäni. Minä aion nauttia. Nauttia hyvin tehdystä työstä. Teen sen minkä voin. Sehän voisi olla elämän tarkoitus, että elää ja tuntee.
Huomenna pääsen taas kiireen leikkikentälle testaamaan taitojani. Voin hetkittäin tuntea miten kiire melkein saa otteen minusta, kun kipitän ylös portaita tai näpyttelen hätäistä viestiä sähköpostiini ennen palaverin alkua. - Haa, minä huomasin sinut! Tervetuloa kiire - astu elämääni, äläkä vaan koskaan lähde pois. Niin kauan kuin minulla on sinut olen myös vahvasti elossa.
Toivon, että nyt ajattelet, että mitä pitäisi ajatella. Kenties olet jo vihastunut tai ihastunut? Niin,en minäkään tiedä mitä lopulta pitäisi ajatella. En usko, että kukaan meistä enää oikeasti tietää. Pitäisi hidastaa. Olla läsnä. Olen. Mutta pitäisi myös hyväksyä. Olla kiitollinen. Mennä virran mukana eikä taistella vastaan.
Kiire, kiire, kiire!
Siitähän se kiire sitten vasta tulikin.