Koirani Pimu täyttää syksyllä 13 vuotta. Eilen jouduimme pikaisesti eläinlääkäriin ja luulin jo, että Pimun on aika nukkua pois. Olin luovuttamassa. Onneksi tilanne tasaantui ja nyt Pimu voi jo paremmin. Jokainen hetki tästä eteenpäin on erityisen arvokas. Olen jälleen pysähtynyt miettimään surun olemusta ja kokemista. Aina se pysäyttää.
Surun voimaruno syntyi tänään. Omistan sen kaikille, joita suru koskettaa.
*
SURUN VOIMARUNO
Voiko surusta löytää valon
voiko sydän loistaa surussa kirkkaammin
entä loistaako ja lämmittääkö aurinko enemmän
silloin kun olet surullinen
Mikä on pimeyden ja tuskan mittari
entä sydämen kivun mittari
millä asteikolla tietää kertoa
milloin sattuu enemmän tai vähemmän
Onko surussa erilaisia lajikkeita
voiko niitä erotella parempiin ja huonompiin
voiko kokemukset niputtaa ja laittaa mappiin
voiko ne varastoida ja ottaa esiin
vain silloin kun on sopiva hetki surra
silloin kun ei haittaa
vaikka kyyneleet saavat silmäluomet turpoamaan
Mikä on surun määrä ja mittari minussa
löydänkö sen sydämessäni tunteena rinnassani
joka pakottaa avautumaan itselleni
hetki hetkeltä enemmän vaikka en aina tahtoisi
Olisi helpompaa olla vain turtana
tuntematta mitään
silti tunne on tärkeä
se antaa niin paljon
Saan kokea iloa ja rakkautta
onneakin
silti onnellisuuden ja kauneuden kokeminen
on se joka minua satuttaa
kaikkein eniten surussani
Se repii sydämeni vereslihalle
eikä anna rauhaa ei lepoa
sitä minä tässä surussani etsin
taukoa pakoa hetkeksi kaikesta
voisin vain pyyhkäistä kaiken pois
hengittää hiljaa
Kuljen luontoon
mutta sielläkin kauneus
häikäisee
saa sokaistumaan
kaiken elävyys
viiltää rintaani
arkoja silmiäni
En minä tahdo surua
sitten kuitenkin
minä antaudun
Avaan kyyneleiden portit
annan kyyneleiden valua
valtoimenaan
metsän sammaleille
sinne ne tippuvat
yksi kerrallaan
miten kauniisti ne hohtavat
niistä jokainen
minä kevenen
Kevenen
kevenen
alan loistaa
miten ihmeellistä
minä hehkun ja säteilen
minä loistan
minä olen keveämpi
minun on helpompi hengittää
Olen surun oma
olen ilon oma
olen elämän oma
sen kauneus on minussa joka hetki tänään
niin surussani kuin ilossani
annan sen olla
annan sen tulla
annan sen mennä
minä olen.
*
Löysin kiinnostavan kirjoituksen Care4You-sivuilta: Läheisen kuolema ja surusta toipuminen.
Sari, nyt jokainen hetkemme olkoon tähtitimantteja, suukkosia, rapsutuksia...nauti joka hetkestä kuin se olisi viimeinen! Nimimerkillä kokemusta on, sillä suuriruhtinatar Olgan lähtö pari kuukautta vaille 15-vuotiaana oli kuitenkin suuri suru ja ikävä iskee vieläkin, yllättäen ja lujaa.
VastaaPoistaKaikki eivät voi surussa itkeä. On heitä, jotka sulkeutuvat kuin simpukat. Suru voi sulkea ikkunat ja ovet. Väistämättä se sitten kuitenkin joskus tulee...
Älä sure etukäteen,. Toivon teille vielä monia ihania hetkiä yhdessä. Kuumalla viilennät Pimua, kylmällä saat itse hänestä lämpöä. Olet Sari onnekas, sillä sinulle on hänet vielä<3
Kiitos Leena <3 Sepä tässä on kun olen kokenut tämän aiemmin, kaksi ihanaa koiraa ennen Pimua. Tiedän, että suru ja kaipaus on olemassa vielä 10 vuoden kuluttuakin ja tiedän, että kipu eron hetkellä on suuri <3 Onneksi tiedän, että siitäkin voi selvitä. Olga sai elää pitkään kanssanne, kunnioitettava ikä hänellä <3
PoistaNiinhän se on, että itku ei tule kaikilta. Ehkä luonto tietää miten kenenkin on surtava surunsa, ehkä toiset ovat oikeasti simpukoita.
Etukäteen sureminen on turhaa, yritän välttää sitä, etten menetä hyviä ja kauniita hetkiä Pimun kanssa. Kokonaisuutena elämässä muutenkin voisi vähemmän murehtia asioita etukäteen <3
Nyt on hyvä, tässä hetkessä. Olet oikeassa Leena, olen onnekas, Pimu on vielä täällä :)