Olen onnellinen siitä että minulla on töissä kiire. En milloinkaan ole joutunut vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kotiin lähtöä. En viihtyisi sellaisessa työssä. Luulen, että tulisin hulluksi.
Kiire on siis hyvä asia, mutta silti pidämme kiirettä usein stressaavana. Niin minäkin ajattelen. Kiire liittyy ajankäyttöömme, asioiden tärkeysjärjestykseen ja tekemättömiin töihin.
Olen huomannut, että työni eivät tekemällä lopu. Eivät ne lopu työmaalla eivätkä kotona. Aina on monta tehtävää jonossa. Entä jos ei olisi? Olisinko sitten onnellinen. Luulen, että masentuisin toimettomuudessani.
Muutan omaa näkökulmaani kiireeseen, vaihdan asennettani tässä tätä kirjoittaessani. Toki olen yrittänyt oppia tätä jo jonkun aikaa. Teen asioita yksi kerrallaan. No, aina se ei onnistu. Sähköposti sanoo pling ja heti olen katsomassa uteliaana uutta viestiä. Sähköpostihan on juuri sitä varten, että voin vastata sitten kun minulla on sopiva hetki. Se hetki voisi olla vaikka vain kahdesti tai kolmesti päivän aikana. Ei siis joka kolmas minuutti, mikä saa kiireen tunnun helposti yltymään.
Kiire on ihana. Siitä voin keskustella asiantuntevasti kenen tahansa kanssa. Voin tuntea olevani kohtalotoverien seurassa. Olemme taistelussa, syvällä juoksuhautojen uumenissa. Nautin. Uhraudun. Ajatukset sinkoilevat ja kirjoitan lisää muistilappuja, niitä keltaisia, joita on jo runsaasti joka puolella liimattuna.
Eniten nautin siitä kun saan jonkun asian tehdyksi. On mahtava tunne, kun saan yliviivata tehdyn työn projektilistasta tai heittää sen keltaisen muistilapun roskikseen. Homma hoidettu ja eikun seuraavan kimppuun. Valitsen vain seuraavaksi tärkeimmän ja näin voin jatkaa ikuisuuksiin. Päivät kuluvat, jopa vuodet ja hommat hoituvat.
Kaikki olisi täydellisen hyvin ellei päähän pälkähtäisi tuon tuostakin kummallisia kysymyksiä. Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä? Alanko toistaa itseäni. Tämäkö on elämän tarkoitus? Ihmisen elämän.
Olen alkanut miettiä suhtautumistani kiireeseen uudelleen. Onhan tämä ihan nurinkurista. Olen päättänyt rakastua kiireeseen. Halata sitä niin lujaa, että se tukehtuu omaan itseensä. Orjuutan kiireen omaan hallintaani enkä anna sen vallata mieltäni. En anna sen syödä iloa päivästäni. Minä aion nauttia. Nauttia hyvin tehdystä työstä. Teen sen minkä voin. Sehän voisi olla elämän tarkoitus, että elää ja tuntee.
Huomenna pääsen taas kiireen leikkikentälle testaamaan taitojani. Voin hetkittäin tuntea miten kiire melkein saa otteen minusta, kun kipitän ylös portaita tai näpyttelen hätäistä viestiä sähköpostiini ennen palaverin alkua. - Haa, minä huomasin sinut! Tervetuloa kiire - astu elämääni, äläkä vaan koskaan lähde pois. Niin kauan kuin minulla on sinut olen myös vahvasti elossa.
Toivon, että nyt ajattelet, että mitä pitäisi ajatella. Kenties olet jo vihastunut tai ihastunut? Niin,en minäkään tiedä mitä lopulta pitäisi ajatella. En usko, että kukaan meistä enää oikeasti tietää. Pitäisi hidastaa. Olla läsnä. Olen. Mutta pitäisi myös hyväksyä. Olla kiitollinen. Mennä virran mukana eikä taistella vastaan.
Kiire, kiire, kiire!
Siitähän se kiire sitten vasta tulikin.
Mielenkiintoisia ajatuksia kiireestä. Kiirehän todellakin on monella tapaa subjektiivinen kokemus, voi nauttia tai kärsiä, toimia kiireen keskelläkin mahdollisimman tietoisen rauhaisasti ja innostuneesti, tai sitten (ja sellaisia ihmisiä olen paljon nähnyt) jotka kiireessä hermostuvat pahasti, eivät saa mitään aikaan ja kiertelevät ympäriinsä (!) kiukkuisina mitään aikaan saamatta kaikille mahdollisille valittaen: minulla on kiire, minulla on kiire, minulla on kiire, minulla on kiire...
VastaaPoistaJos asenne kiireeseen on innostunut (vetelehtiminen ja jonkin odottaminen on minustakin paljon stressaavampaa vaikken juuri mitään aikaan saakaan), jos asiat joita kiireellä tekee ovat mielekkääksi ja tärkeiksi koettuja, ja kiire ja riittävä lepo ovat juuri k.o ihmisen kannalta sopivimmassa suhteessa, niin mikäs sen parempaa. Syytä on tietenkin silti muistaa hengittää syvään ja rauhaisasti, pyrkiä pitämään turha lihas- ja muu jännitys poissa ja muutenkin kaikin tavoin koittaa koko ajan pysyä rauhallisen ja rakastavan läsnäolevana.
Nautinnollista päivän jatkoa Sinulle!
Minusta on mukavaa, kun sinä Kiki lähdet mukaani miettimään tätä asiaa. Sanotaan, että kiire on korvien välissä ja se on varmasti monissa tapauksissa totta. Toki voi olla tilanne, jossa on ylikuormitusta, mutta toisaalta pitäisikö meidän antaa itsellemme lupa epäonnistua edes osittain siinä mitä teemme. (ellei kysymys ole ihmishenkien pelastamisesta tms.)
VastaaPoistaLäsänolo on varmasti yksi hyvä keino rauhoittaa omaa vauhtia ja hengittäminen. Niin ja kuten toteatkin niin lepoaikaa on löydyttävä sopivassa suhteessa. Ajattelen, että se on usein meidän itsemme vastuulla huolehtia, että elämämme on järjestetty sopivasti täyteen. Aina ei tietenkään voi valita olosuhteita, mutta voi valita ainakin oman asenteensa tilanteeseen.
Aion jatkaa tämän aiheen parissa...
Nautinnollisia hetkiä myös sinulle Kiki ja kiitos :)
Minä en pidä kiireestä.
VastaaPoistaHuomaan, että kavennut, supistun, en ole itsessäni..
Odotan, että pääsen pois kouluelämän kellon kanssa elämisestä. Tietty rajat ja tila on hyvä hahmottaa mutta jokin tärkeä haihtuu, häipyy..
itse voimme useasti määrittää ja laatia ajan rytmin..
ajoissa ennakoida..
vapaus , siihenkin liittyy vastuuta..
Hanne, minäkin olen inhonnut kiirettä, olen halunnut päästä siitä eroon, taltuttaa sen...
VastaaPoistaOlen odottanut ja miettinyt keinoja irrottautua oravanpyörästä, hypätä kokonaan Runotalon puutarhaan olemaan läsnä ja rauhassa...mutta en olekaan enää ihan varma onko hyvä olla täysin kiireettömänä ihan oikeasti...niin, vapauteenkin liittyy vastuuta, ettei heittäydy ihan lepoasentoon ja veltostu ja sitten sitä kautta menetä elämänhaluaan.
Pidän lauseestasi: itse voimme useasti määrittää ja laatia ajan rytmin. - jos aikaa ei ole olemassa sittenkään todellisuudessa, me vain itse teemme tämän kaiken, kiireen, aikataulut...Hanne, kiitos kommentista, saan taas uutta ihmeteltävää tähän kiireen selättämiseen tai siis en tiedä haluanko sitä selättää... :)