Voimakirjan kanssa puutarhassa

Voimauttava puutarhani on saanut odottaa minua jo pitkään.

En ole todella viettänyt aikaa täällä siten kuin kuuluisi.

Kuulostaa hassulta,

mutta minulla ei ole ollut aikaa eikä voimaa tulla voimaantumaan tänne.

No,  nyt tulin ja penkkikin on ensin puhdistettava näkyviin lehtien alta,

että voisin siihen istuutua.

Otin mukaan voimakirjani.

Avasin uuden sivun ja laitoin kirjan odottamaan viestiä minulta itseltäni.

Tiedän, että hiljaisuudessa voin löytää vastauksia.

Odotan.

Kamera on tottakai mukanani.

Katseeni harhailee ränsistyneen oloisessa puutarhassani.

Olen hylännyt niin monta kasvia oman onnensa nojaan tänä kesänä.

Voin syyttää ilmoja, voin syyttää kiirettä, mitä milloinkin.

Jos minulla ei ole aikaa puutarhalleni,

se on sama kuin minulla ei olisi aikaa itselleni.

Löydän rikkaruohon. Lähes metrin korkuisen.

Aurinko valaisee sen oikein kauniisti.

Löydän sanat, kun olen hiljaa ja hengitän syvään muutaman kerran.

Hetken mielijohteesta lasken kirjani koriin,

joka on rikkaruohojen vallassa sekin.

Kaunis kori omalla tavallaan, unohdettuna ja hylättynä.

Olen ennenkin huomannut varjojen kauneuden.

Varjojen kauneutta voi pohtia monella tapaa.

Meillä ihmisilläkin on varjomme.

Varjot ovat joskus kauniimpia kuin alkuperäinen kohde.

Aika hidastuu, täällä puutarhassa se tapahtuu taas, olen rauhassa.

Lapsuuden olotila on saavutettavissa aika nopeasti.

Aika katoaa, sitä ei todellisuudessa ole olemassa.

Päivän tapahtumat

saavat minut tarvitsemaan vahvistusta omasta polustani.

Tarvitsen tiedon, että olen tekemässä oikeita asioita.

Mutta mikä lopulta on oikein ja mikä väärin?

Tarvitseeko minun tietääkään?

Tämä hetki on riittävä sellaisenaan.

Tässä hetkessä minä riitän itselleni ja se riittää.

*