Vierailu Gambialaisessa kyläkoulussa sai minut liikuttumaan. Pyyhin kyyneleitä silmänurkista jo matkalla kouluun, sillä monien kilometrien ajan kaikkialta tien laidoilta juoksi kymmenittäin lapsia, jotka tervehtivät ja heiluttivat iloisesti. Niin paljon köyhyyttä ja kuitenkin niin iloisesti hymyilevät lasten kasvot kaikkialla.
Saapuessamme kouluun kaikkien luokkien ikkunoista pisti esiin kymmenittäin pieniä tummia käsivarsia kulkiessamme ohi. Kuului laulua ja iloista puhetta. Ekaluokkalaiset tulivat esittämään meille laulua. Tämä oli matkani hienoimpia kokemuksia.
Koulussa on 1500 lasta. Luokkahuoneita on paljon, mutta ei silti riitttävästi, joten koulua käydään kahdessa vuorossa. Koulussa on sekä kristittyjä että muslimeita ja heille kaikille opetetetaan yhtäläisesti kumpaakin uskontoa. Kaikilla perheillä ei ole varaa hankkia koulupukua ja koulutarvikkeita, joten kaikki lapset eivät pääse kouluun.
Yllättäen tyhjät vesipullot ovat kovin haluttuja täällä. Yksi henkilö ryhmästämme noutaa autosta tyhjän vesipullon ja ojentaa sen lapsille. Pullosta syntyy lähes tappelu, kun kaikki lapset yrittävät saada sen itselleen. Lopulta yksi pieni poika laittaa sen voitostaan iloisena laukkuunsa. Meitä ohjeistettiin, ettei anneta karkkia tai rahaa suoraan lapsille vaan lahjoitukset tehdään koko koululle opettajan kautta.
Tämä poika kuljetti markkinoilla yrttinippuja tarjottimellaan. Useat lapset kysyivät, voisinko antaa hieman rahaa. Tämä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Haluaisin auttaa, mutta autettavia on niin paljon, että mikä on lopulta oikea tapa? Mieleen tulee myös kotimaa, jossa myös on paljon avun tarpeessa olevia. Mikä on mittari, jolla mitataan köyhyyden tasoa? Miten maailma olisi oikeudenmukainen ja tasapuolinen kaikille? Mitä yksi ihminen voi vaikuttaa teoillaan ja valinnoillaan? Näitä asioita jään miettimään vielä pitkäksi aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti