Valoisia varjoja

Todellisuus ei ole sittenkään tässä ja nyt.
Mietin, missä se on?
Lähden etsimään - tänään!
Runotalo

Etsin yhä omaa itseäni, omaa sisintäni.
Tiedän ja tunnen sen olevan lähelläni.
- Minun tarvitsee vain ojentaa käteni.
Runotalo

Kallion jyrkänteeltä katson alas maailmaan.
Kaikki on niin pientä loppujen lopuksi.
- Ole rohkea, ole oma itsesi.
Runotalo





Minulla on jo kaikki mitä tarvitsen.
Runotalo

Kirkkaus on häikäisevää ja tuntuu, että ei voi katsoa mihinkään suuntaan sokaistumatta. Kaikkialla on niin valkoista ja hohtavaa. Seison paikoillani pihatiellä ja odotan inspiraatiota kuten niin monet kerrat aikaisemmin. Näen sammaleisen kiven, johon auringon valo osuu houkuttelevasti. Lähden suunnistamaan kiveä kohti, mutta lunta on todella paljon ja kulkuni on hidasta. Sitten keksin, että kontaten pääsen paremmin eteenpäin, vaikkakin polveni tuntuvat olevan hieman eri mieltä asiasta. Lopulta olen kuusten suojissa ja löydänkin jotain aivan muuta kuin sammaleisen kiven, löydän rauhan. Täällä on mukavaa ja mieleeni muistuu lapsuuden leikkien tunnelmat. Olen taas kiinni hetkessä, joka antaa mieleni levätä. Ei ole ajatuksia, ei yhtään mitään - olen vain tässä.

Aurinkoista ja häikäisevän kaunista sekä tasapainoista viikkoa kaikille!