minä sijaitsen jossain välissä sen.
En mene itään, en länteen.
Olen ikuinen.
© Runotalo
Herään ja avaan silmäni. Ensimmäiseksi huomaan miten kauniit valkoiset lumihiutaleet leijailevat alas hiljalleen. Tuntuu aivan samalta kuin lapsena; nopeasti ylös vuoteesta, tarpeeksi lämmintä ylle ja sitten ulos ihmettelemään valkoiseksi muuttuvaa maailmaa. Puutarhassani sammaleet vielä vähän pilkistävät ensilumen alta. Vesi tippuu räystäiltä, muuten piha on hiljainen. Nyt on ihan pakko vain hymyillä.
Runosi ovat niin kauniita.. ja kuvat myös! Oletko tehnyt runoistasi kokoelmaa?
VastaaPoistaTämän blogin myötä olen hiljalleen alkanut miettiä tuota asiaa tai jotain sen tapaista. Nykypäivänä se ei taida enää olla niin monimutkaista toteuttaakaan.
VastaaPoistaMeillä on satanut vain vettä koko päivän,mutta äsken jo vähän tuli räntää...joten jospa aamulla täälläkin herättäisiin ensilumeen...
VastaaPoistaMinäkin odotan ensilumea täänne lounaisrannikolle...
VastaaPoistaSe hetki, se tuoksu ja se valoisuus tuo lapsuuden mieleen, jolloin piti heti saada sukset esille...
Niin, siinä on varmasti jotain taikaa siinä ensilumessa ja todellakin - se tuoksuu!
VastaaPoistaKatseeni vasta nyt osui tuohon runoon! Se on mitä vaikuttavin. Pidän kovasti. Ytimekäs.
VastaaPoistaSiis tuo olin minä, olin kirjautunut kirjallisuusklubimme tunnuksilla vahingossa...
VastaaPoista